the first two weeks

 

Central Parc of Salcedo

Today I've been here two and a half weeks! They've been probably the most eventful and especially feelings-filled two weeks of my life, and the hardest two weeks of my life while also being the most rewarding ones. There is so much to tell and that I keep forgetting half of the stuff that I want to tell, but probably that's good since I've already got forbiddingly too much stuff here! I wrote this diary-like text of my first two weeks because I wanted to honest with all the good and bad, because it's not all sunshine and roses here, even though the summ of everything is definitely on the plus side.  I've been stepping out in to the great unknown now about 5 times already. Instead it being just one step, when I had to say bye to my family and friends in Finland and leave alone towards Ecuador through the security, I've had the pretty much exact same feelings over and over again. That was by the way one of the hardest and most confusing things I've ever done - confusing for the reason and even now that I'm here I can't understand that I won't see my beloved Finns for a year. But it's a good thing and I try not to think about it too much, because when I do get it the awful homesickness strikes again. And it has a couple of times already! After the orientation camp I had to go trough almost all the same feelings again, after that I've traveled from house to another too many times to count and started school in a new coleggio. Already on the first day I got confused about wether to kiss on the cheek or shake hands, I'm the only white girl in the home town and Disculpe no entiendo are my most often used words here. But now I know the costumbres aqui a lot better already, I've been outside alone to buy bread and every day is a huge step towards on everything.

/ Tänään olen ollut Ecuadorissa jo kaksi ja puoli viikkoa! Ne ovat olleet ehkä tapatumarikkaimmat ja ainakin tunteikkaimmat kaksi viikkoa koko elämässäni, ja hankalimmat ja antoisimmat samaan aikaan. Mulla on niin paljon kerrottavaa että unohdan aina puolet, mutta se on ehkä ihan hyvä kun jo nyt tähän postaukseen tuli ihan luvattoman paljon sanoja. Kirjoitin tämän päiväkirjamaisen tekstin antaakseni rehellisen kuvan kaikesta, elämä vaihtarina kun ei ole ihan pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka yhteenlaskettu summa onkin reilusti plussan puolella. Tiivistettynä: Kaikki hyvin, välillä hankalaa ja välillä helponpaa, paljon kaikkea uutta, nyt arkipäiviini kuuluu jo koulupäivä ja iltaisin reissu leipomoon , ja pikkuhilja rutiinit käy yhä selvemmäksi. Uutta on oikeasti tosi paljon, niin paljon että se yhdessä kielihaasteiden kanssa tekee kyllä tosi väsyneeksi. Olen käynyt samoja fiiliksiä kun lentokentältä yksin lähtiessä (ehkä hankalimpia ja hämmentävimpiä hetkiäni ikinä, hankala aika selvästä syytä ja hämmentävä siitä etten vielä täältäkään käsin oikein hahmota etten näe tuttuja kasvoja Suomesta 10+ kuukauteen! Mutta ihan hyvä etten hahmota, koitankin olla ajattelemata siitä liikoja ettei koti-ikävä iske taas niin pahasti kun mitä se jo tähän mennessä on parikin kertaa tehnyt!) läpi uudestaan jo vähän liiankin monta kertaa. Orientaatioleiriltä lähtiessä oli edessä taas uusi ja tuntematon, olen reissanut määränpäätä tietämättä talosta toiseen jo ainakin tusinan kertaa ja ensimmäinen koulupäivä oli kyllä hermostuttavin eka koulupäivä ikinä. Jo ekana päivä pääsin hämentymään pitääkö antaa poskipusu vai kätellä, olen kotikyläni ainoa valko-ihoinen tyttö ja Disculpe no entiendo ovat yleisimmin käytetyt sanani. Mutta nyt tunnen jo paikalliset costumbret paljon paremmin ja niinkun paikallien setänikin sanoo, pikku osa minusta alkaa jo olla ecuadorialainen!

The departure day

It's propably a good thing that my flight left already at 7.00 a:m, because that made me too tired to have a panick attack at the airport while waving last goodbyes to my family. Most exchangers say that after walking through the security it get's better right away, but for me it was the opposite - the realization that 'now I'm alone' came when I was alone. But it went away fast too! And in Amsterdam, where I had  a layover, I met 20 plus other exchangers on their way to Ecuador which at latest brought all the exciteness back. After the 15 hours flight and seeing the absolutely amazing views of the Andes from the plane more excitement came! And then came the lovely two orientation days, that I told more about here.

/Oli varmaan hyvä juttu että lentoni lähti jo 7 aamulla, koska se teki minusta liian väsyneen panikoimaan kentällä vikaa kertaa perheelle vilkuttaessa. Useimmat vaihtarit tuntuvat sanovan että turvatarkastuksen jälkeen helpottaa jo paljon, mutta itselleni kävi päin vastoin, kun se tajuaminen siitä että 'nyt olen yksin' tuli kun oikeasti olin yksin. Mutta se myös meni nopeasti ohi! Ja Amsterdamissa, jossa minulla oli 15 tuntisen matkani välilasku, tapasin 20 muuta Euroopasta Ecuadoriin reissaavaa vaihtaria ja siinä vaiheessa viimeistään kaikki innostus jo palasi. Ja Quiton letokenttää lähestyessä koneen ikkunasta näkyvät Andit vaan lisäsi innostusta! Ja siitä suoraan alkoikin jo orientaatio leiri, josta kerroin enemmän täällä.

dad being the one behind the camera <3

The departure day again

Leaving the orientation camp it almost felt like leaving for exchange year all over again, because like the YFU people told us, meeting our host families was when our exchange years actually started. And in the camp was a lovely group of lovely people, whom we got to talk safe and familiar English with, and the place was so wonderful that with all the great people it felt like home right away, and leaving there was really sad for me. Of course exciting as well, and most importantly I felt really nervous. So the leaving feelings again, sigh.

/ Orientaatioleiriltä lähteminen tuntui melkein samalta kuin koko vaihtarivuoden aloittaminen, koska niinkuin YFU ihmisetkin meille sanoivat, perheidemme tapaaminen oli se mistä vaihtarivuotemme oikeasti alkoi. Ja leirillä oli ihan ryhmä ihania ihmisä, joitten kanssa pääsime puhumaan tuttua ja turvallista englantia, paikka oli niin ihana ja ryhmä myös että siellä tuntui kotoisalta kyllä heti saman tien, joten lähteminen oli ainakin minulle tosi haikeeta. Tottakai olin myös innoissani, ja ennen kaikkea hermostunut! Elikkä samat lähtöfiilikset taas, huoh.

Ambato from Above

Where and with whom do I live, does anyone know?

When we sayed good bye to everyone at the orientation and got into the cars full with the people going to our towns/area (since I'm the only exchange student - from YFU at least, I think that I saw another one! My hunt for the gringo is on! - in Salcedo, with me traveled two girls to Ambato, where we have the area representative of the three of us - who is my host mother's sister btw - , and three girls continued their journey to Riobamba, which is a rather big twon about 2 hours away from Salcedo) , we had about on hour's drive to the house of the area representative where we were told that we'd meet our host families. But when we got there, only the area rep and her family was present. They were really sweet and right away helped us with our Spanish! But we kept almost jumping on our seats nervously waiting for our families. One by one they came, and mine was last. Our are rep hugged me and said something like ' and you stay with me! ' which I answered with a smile, but behind it I was really confused because I kept waiting for my family and they didn't come, and actually I didn't even know who would come, because I had some problems with the information. Later my family did come! The same familiar faces that I'd seen through facebook, my almost 18 year-old-host sister and my host mother. They brought me roses and local candy, which was a really nice surprise. But the wird thing was, that instead of getting of to our home like the others, we stayed there. Then someone said something about staying in Amabato, and I was already ready to leave my bags in the living room wandering what happens now. My host family seemed really nice from the satrt, but for some reason their accents were the hardest ones for me to follow! And my host mother started talking to me with a question : Como se llaman? How did she not know my name? There were also many other things that she didn't know, like my home country and my parents age, which I had already told a few times with the YFU information. But then again, there was a lot of information available and I'm pretty sure that my parents' ages or even my home country were the most important points while making the decision of which exchanger to choose. I don't actually even know how that decision was made, when I'll learn enough Spanish to understand the answer properly, there's a good topic! But anyways. We ate something small and more people kept coming and going (all family, it turned out), and everyone kept calling me Anita or Ani. At first I found this really strange and I felt like correcting them, especially while they presented me as such to new people too, but I soon understood that they do know my real name (even thought most propably thought it's only with one n) but Anita is a more caring way of using my name, and Ani a shorter version of that. So when I heard Vamos Ani! I went on, even thought I didn't have any idea where I was heading. Even washing the dishes was different, and I still didn't know where I live and behind my smile - which I used to answer most questions - I just wanted to scream, I was so lost. I just wanted to go to my host home already! When after dinner we got on a car with my bags I wondered that this might now be it, but we ended up (after getting stuck on the road and a few kids coming to help us) at the Granddad's house. I wasn't sure if we'd stay there either. But we did, and I kept meeting more people. The uncle and his family, and some other cousins and friends too. At one point of the evening we hopped on a car which destiation I once again didn't know, and instead of leaving we stayed at the yard for about 15 minutes (or it seemed really log at least, I have no idea how long it actually took) listening to music from the car radio. Was that all? I already thought so, when more people came and we left to te center of Ambato. The car ride felt horrible with my leaking nose and my confused and tired thoughts, and the food we ate tasted a bit strange ( a good experience that one too when I think about it on a better mood ) and I couldn't even understand the sweet question the youngest of the cousins was asking. And when we got home, the day wasn't over! We started making pan de pinllo, a traditional pan of Ambato which the family has been doing for many many years. That was really fun, the uncle was helping me a lot and cheering for me and it was nice to get to try the tradition myself too. But I did kind of wish to get home to Salcedo already. I was so worried about the basic things like where to sleep, how and where to shower and how to use the freaking toilet. I never appreciate these kind of things at home because they feel se simple and everyday there, but while on exchange everything is different! But everything turned out fine, I got to send a few messages home and I didn't start crying in front of the family right away even thought I did go through some really bd homesickness attacks. I heard that the next day we we're going to go home to Salcedo, which turned out to be true (after hours of waiting, but eventually anyways ! ;) ) and I got to see y nice own room and our house, where I still wasn't sure who lived with me, but going with the flow worked fine. Sidenote: atm it's just me, my host sister and host mom, since the brother is living in quito with his girlfriend.

/Kun sanoimme moikat kaikille orientaatioleirillä ja hyppäsimme autoihin jotka olivat täynnä kaupunkeihimme/alueellemme matkaavia (minä kun olen ainoa vaihtari Salcedossa – tai ainakin YFU:n kautta, olen nähnyt ja kuullut huhua toisesta vaihtarista eri koulussa täällä! Gringon metsästykseni on meneillään! – niin samassa autossani tuli 2 viereiseen kaupunkiin Ambatoon – mikä on minunkin tukikohtakaupunkini, jossa alue vastaajamme, host-äitini sisko asuu! - suuntaavaa tyttöä, samoin kuin 3 vähän kauemmas Riobambaan jatkavaa tyttöä) ja aloitimme parin tunnin automatkamme yksinään autokuskin kanssa kohti alue vastaavamme taloa, jossa perheidemme oli kuulemma määrä odottaa. Mutta ilmestyessämme paikalle ainoastaan alue vastaava oman perheensä kanssa oli siellä. He olivat kaikki tosi mukavia ja heti suunnilleen ovesta sisään astuessamme auttamassa espanjan opiskelumme kanssa. Mutta melkein hypimme paikoillamme sohvilla odottaessamme perheitämme. Yksi kerrallaan ne tulivat, minun oli viimeinen. Kun toinenkin vaihtareista oli lähtenyt perheineen, alue vastaavamme halasi minua ja sanoi jotakin ’ ja sinä jäät tänne minun kanssa! ’ kaltaista, mihin vastasin hymyllä mutta olin samanaikaisesti super hämilläni koska odotelin jonkun aikaa eikä perhettäni nähnyt, ja en itseasiassa muutamien tiedonvälitys probleemojen takia edes tiennyt ketä oli tulossa! Mutta pian hekin saapuivat! Samat tutut kasvot facebookista, jotka kuuluivat melkein 18-vuotiaalle host siskolleni ja äidilleni toivat minulle ruusuja ja karkkeja tervetulolahjaksi. Mutta kumma juttu oli, että sen sijaan että olisimme muiden perheiden tapaan lähteneet kohti kotiamme, jäimmekin alue vastaavan luo. Sitten joku sanoi että jäisimekin Ambatoon, ja olin jo valmis jättämään laukkuni tähän taloon mutta olin super hämilläni kaikesta. Isäntäperheeni vaikutti tosi mukavalta heti alusta asti, mutta jostain syystä heidän aksenttinsa oli tuolloin minulle kaikista vaikeimmat seurata! Ja host äitini yllätti minut kysymällä ensiksi ale vastaavalta Como se llaman? Eikö hän tiennyt nimeäni? Ja muita esimerkiksi kotimaahani ja vanhempiini liittyviä kysymyksiä ihmettelin myös, sillä kaikki oli kylä ollut tiedoissani! Mutta tietoja oli kyllä paljon, ja ei kai nimeni eikä kotimaani saatika varsinkaan vanhempieni ikä olleet ne ykkössyyt juuri minun valitsemiseeni. Söimme jotakin pientä ja lisää ihmisiä (sukulaisia) tuli ja meni, ja kaikki kutsuivat minua Anitaksi tai Aniksi. Aluksi olin tästä tosi hämilläni ja ekan kerran taisinkin korjata, että ei kun nimeni on Anna, mutta sitten tajusin että Anita on diminutiivi muoto Annasta, elikkä ikään kuin hellittelynimi, ja Ani taas siitä lyhenne. Siispä täällä en pahemmin kuule ristimänimeäni muualla kuin koulun tarkastajilta ja osalta luokkakavereistani. Tämän tajuttuani aina kun jostain kuului Vamos Ani! niin nousin sohvalta ja lähdin mukaan, vaikken tiennytkään että minne oikein lähdin. Jopa tiskaaminen oli/on erilaista, en vieläkään tiennyt missä täällä oikein asun ja hymyni takana – jota käytin aika lailla kun en tiennyt mitä sanoa – halusin vaan kiljua, olin niin eksyksissä.  Kun lounaan jälkeen hyppäsimme kaikki autoon laukkujeni kanssa ajattelin että ehkä lähdemme kotiin sittenkin, mutta päädyimmekin (tielle jumiin jäämis – välikohtauksemme jälkeen josta paikalliset nuoret meidät auttoivat) isoisän kotiin Ambatoon (jossa, kuten myöhemmin selvisi, vietämme viikonloput), ja päädyin taas miettimään josko tämä on koti tai josko lähdemme täältäkin kohta pois? Mutta emme lähteneet vaan jäimme yöksi, ja illan aikana tapasin taas lisää ja lisää ihmisiä. Yhden Vamos Anin! jälkeen hyppäsimme taas autoon (jossa meitä muuten oli lopulta 10), mutta moottorin hurinan sijaan jäimmekin kuuntelemaan radiota talon pihalle, ja pohdin jo että olikohan tämä paikallinen hauskanviettotapa. Mutta kun auto oli täynnä, lähdimmekin kohti Ambaton keskustaa. Automatka oli turhauttava vuotavan ja nenäliinattoman nenäni kanssa, ruoka jota päädyimme ravintolaan syömään maistui hiukan kummalta (tosin kiva paikallisen ruoan maistamiskokemus sekin, nyt kun vähän paremmalla mielialalla sitä muistelee) ja en edes ymmärtänyt suloisen pienimmän host serkkuni kysymystä. Ja kun palasimme isosisän kotiin, päivä ei vielä ollutkaan ohitse! Vaan aloimme leipomaan pan de pinllo – leipää. Se oli kyllä oikein kivaa, ja oli auska päästä tutustumaan paikalliseen traditioon no ekana iltana. Setä oli tosi mukava ja kannusti ja kehui minua pienimissäkin tehtävissäni. Mutta vähän haikailin jo asettumaan kotiin Salcedoon.  Murehdin ihan perus asioista kuten missä nukkua, miten ja millloin käydä suihkussa, kuinka käyttää edes sitä hitsin vessaa. En kotona osaa arvostaa tällaisten perusjuttujen helppoutta, mutta kun et tiedä mistään mitään tylsän tutun ja turvallisen arvon kyllä tajuaa. Mutta kaikki sujui hyvin, lähetin myös muutaman viestin kotiin ja en alkanut heti itkeä uuden perheeni edessä vaikka välillä koti-ikävä tuntuikin tosi pahalta. Kuulin sitten että seuraavan päivänä lähtisimme kotiin Salcedoon, mikä osoittautui oikein ymmärretyksi lauseeksi! Odotimme kyllä aika monta tuntia isoisän saapumista, mutta lopputulos oli kuitenkin sama ja sehän se merkitsi! Pääsin näkemään oman kivan huoneeni ja koko asunnon, jossa tosin en vielä hahmottanut kaikkia siellä asuvia mutta oma sänkyni oli kaikki mikä riitti, muu saisi selvitä myöhemmin. Sivuhuomio: Nykyään asustelemme host äitini ja siskoni kanssa, veli ja hänen tyttöystävänsä asuivat eri kerroksessa mutta nyt kokonaan eri kaupungissa.

My hos sister and uncle and los Helados de Salcedo!

What's the plan for tomorrow?

After we had been home for a few days, we left to Quito (the capital of Quito) with my host sister, brother and his girlfriend. My family had an apartment just outside of Quito, it was a lovely place and I really liked the area and 'the real Quito' especially. But the big problem was, that there was no wifi. And you'd never guess how much you actually can need wifi when you're alone in a country where you don't speak the language very well, don't really even know where you are and don't even know the people living with you really well. The first days there felt awful. I felt super alone and I just wanted to message my friends and family, but since texting with my Finnish sim card was awfully expensive, I had to work with one text a day to my family in Finland. My host family kept talking about plans and things we will do, but I had no idea when we'd do them and if I did, it turned out be wrong. But after I realized that I should just relax and be okay with the fact that I don't know the plans in advance, I started having fun. I got to know the people better, tell them about Finland, we listened a lot to Latin American music (which I like a lot!), we went bowling, played tennis (yay I didn't take my racquet with me for nothing!) and I saw around Quito centrum, the area where we lived and my favorite part for sure was when my host sister showed me around in Centre Historico, the historic center of Quito, which is also an UNESCO world heritage site. It was beautiful! We almost started up a fire at the apartment, cooked for about 8 hours on some days, always when I took a shower the warm water was finished, but I learned how to handle my homesickness better,  had a lot of fun and it was a great week!

/Kun olimme olleet kotonas muutaman päivän, lähdimme host siskoni, veljeni ja hänen tyttöystävänsä kanssa perheen toiseen asuntoon pääkaupunkiin Quitoon. Asunto ja alue oli oikein kiva, ja tykkään Quitosta kyllä tosi paljon! Ainoa harmi reissussa oli, että asunnossa ei ollut wifiä. Kuulostaa juuri siltä turhalta nuorten ongelmalta, mutta koin olonin ekoina päivinä niin yksinäiseksi että olisin tosi kovasti halunnut laittaa viestiä kavereille ja perheelle vähän enenmmänkin kuin sen yhden päivässä, jonka kalliin puhelinlaskun nimissä raaskin lähettää. Minä kun en tuntenut perhettäni vielä kunnolla, en osannut kieltä enkä edes tiedä missä mikäkin on ja ja mitä tapahtuu, joten koti-ikäväni oli kyllä kova. Hostini puhuivat kaikenlaisista suunnitelmista, mutta en tiennyt josko ne oikeasti tapahtuisivat saatika milloi tapahtuisivat, ja aina kun luulin tietäväni se osoittautui vääräksi. Mutta sitten tajusin että pitäisi vaan ottaa rennosti ja mennä virran mukana, enän omia suunnitelmia ollut kuitenkaan tekemässä. Sitten olikin jo paljon mukavampaa. Vähitellen tutustuin mukaviin isäntäperheeni jäseniin paremmin, kerroin heille Suomesta, kuuntelimme lattarimusaa (josta tykkään muuten tosi paljon!), kävimme keilaamassa, pelasimme tennistä (jes en ottanut mailaani ainakaan ihan turhaan mukaan!) ja kiertelimme Quiton keskustassa, ja lemppari osioni reissustamme oli kun host siskoni esitteli minulle centro historicoa, eli Quiton vanhaa keskustaa, joka on UNESCON world heritage kohde, ja tosiaan kyllä tosi kaunis ja mielenkiintoinen! Melkein sytytimme tulipalon asunnolla, jonai päivinä kokkasimme pikku haasteiden vuoksi yhteensä varmaankin noin 8 tuntia, aina kun kävin suihkussa lämmin vesi olikin loppu, mutta opin käsittelemään koti-ikävääni apremmin, meillä oli tosi hauskaa ja kokonaisuudessaan tosi kiva viikko!

La Ronda, Centre Historico

Quito center

 

from the area of our apartment, Calderon

New school, new everything - once again

When we'd been bak in Salcedo for two days, my school started. I had been there twice before to bring in my application or something so I had seen the building, but other than that I didn't know anything about it. I didn't know who will be with my in school, what will happen there and actually anything. So needless to say, I was a bit nervous! But my hosts siter walked to the school with me and presented me to some of my classmates who were all really nice and the first day went great! I was super confused all day because absolutely everything was different, and there were tons of speeches that I understood nothing of, but after school my classmates walked with me home and everything went well. I was really tired after having to go true tons of new stuff again, but by going to bed early the next day's (and every day's) wake up alarm at 5.48 didn't feel awfully bad.

/Kun olimem palanneet Quitosta, minulal oli vielä yksi kokonainen päivä vapaata ennen koulun alkua. Olin käynyt paikan päällä kahdesti viemässä joitakin papereita elii olin kyllä nähnyt rakennuksen,mutta mitään muuta siitä en tiennyt. En tiennyt ketä tulee olemaan luokallani, mitä koulussa tapahtuu tai edes mihin siellä mennä. Joten olin kyllä vähän hermostunut! Mutta host siskoni tuli aamulla koululel kanssani ja esitteli minut osalle luokakkavereistani, kaikki olivat tosi mukavia ja eka päivä meni oikein hyvin! Olin koko päivän älyttömän hämmentynyt koska kaikki oli erilaista ja en ymmärtänyt tuntuja kestävistä puheista mitään, mutta koulun jälkeen päivä päättyi mukavasti siihen että luokkalaiseni saattoivat minut kotiin. Olin tosi väsynyt kaiken uuden ja ymmärtämisen yritttämisen jälkeen, mutta ajoissa nukkumaan meno helpotti kovasti seuraavan aamun (ja joka arkipäivän) 5.48 herätystä.

 

the emergency kit we had to bring to school in case Cotopaxi erupts

Homesickness

Same way as in Finland before leaving, my feelings here go a wild roller coaster. One minute I'm standing at the top floor doing laundry and humming sad Finnish songs and crying, the next I'm drinking coffee with my host family and eating a piece of delicious bread from the bakery next door and over all really happy. And then later the same ups and downs again. It's strange beause I always thought that I was a person wh doesnt get home sick, but that turned out to be wrong, reall wrong. I have been away home from alone many times, the longest being in 2013 when I was in France for 3 weeks, but even thought I haven't even been here that long yet, I'm really home sick at times. Everything is good here and everyone is really friendly and I already love the country, but sometimes I just wish that I could speak with a language that I know and could take that from there and put that there the way it's home, and eat the salad mom made with the sausages that dad barbequed. And hug my friends and sister, gossip with them a little and do the homeworks that I understood we're supposed to do. I could've never imagined how hard it can be to be absolutely alone (at first when you don't know the people well) in a place where everything is new, and most of all in a place where you don't speak the language properly. It's difficult, let me say that. But everyday is a little bit easier, and even thought these first weeks have been hard I know that they're ten times worth all the trouble, and I already feel like a stronger person, and I've also enjoyed my time here a lot.

/ Sama juttu kuin Suomessa ennen lähtöä - mielialat ajaa täällä kyllä villiä vuoristorataa. Yhtenä hetkenä laitan pyykkejä itsekseni ylimmässä kerroksessa hyräillen surullisia suomalaisia lauluja ja itkien koti-ikävääni, seuraavana olen taas oikein tytyväisenä juomassa iltakahveja perheeni kanssa syöden naapurilaipomosta haettua maukasta leipää. Ja sitten taas samat ajatukset tulevat ja menevät. Hassu juttu tässä kaikessa on se, että luulin aina että en ole sitä koti-ikävöivää tyyppiä, mutta se osoittautuikin aika vääräksi. Olen kyllä ollut kotoa poissa aika paljonkin, ja jo 2013 olin Ranskassa kielikurssilla kolme viikkoa, mutta vaikken ole ollut täällä vielä edes niin pitkään, niin koti-ikävää on kyllä tullut koettua jo aika lailla! Tulloin Ranskassakin sain akvereita nopeasti jotka asuivat kanssani ja joitten kanssa pystyin puhumaan englantia, mutta täällä kielimuuri hankaloitta asioita aika paljon. Kaikki on hyvin täällä ja kaikki ovat tosi ystävällisiä ja rakastan tätä maata, mutta välillä haikailen kotikeittiööni syömää äitin tekemää salaattia iskän grillaamien makkaroiden kanssa. Ja halata siskoa ja kavereitani, puhua mukavia ja kaipaan jopa läksyjen tekoa! Se kun on paljon helponpaa kun ymmärtää mitä läksyksi tuli!  En olisi koskaan voinut kuvitella miten hankalaa - vaikka tiesin ettei se helppoakaa ole - on olla yksin vieraassa paikassa vieraiden ihmisten kanssa, varsinkin kun kielikin on vieras. Mutta pikkuhiljaa asiat eivät enää ole vieraita minulle ja vaikka nämä ekat viikot ovatkin olleet hirmuisen hankalia, niin tiedän että ne ovat kymmenen kertaa kaiken haasteen arvoisia, jo nyt olen kasvanut ihmisenä kovasti ja haasteiden lisäksi olen myös nauttinut ajastani täällä tosi paljon.

 

Loving these tiny streets

The other part of the roller coaster is when everything is really good. I really love this country -already now!- and my host family (the two member here and all the realtives too) is great and I love the fruits, bakeries and market places here! I feel like I have so much exploring to do, like I already am home here, and I'm looking forward to being able to talk this language fluently since already now it's a lot easier than those two weeks ago! My home town is small but full of places I haven't yet been to, and while new things also make you really tired, they're also really exciting. I'm looking forward to so many things and festivals here, and I'm living in the moment with out really caring that I don't understand the future plans really well. Everyday I learn something more, the other day I did laundry for example, and now I know where to store my things and where to stand in the morning ceremony at coleggio. I just want everyone to see these amazing views, this loving culture and these lively lovely tine streets behind the tourist- filled cities. Of course I miss a lot things and people from home and also from the other cities in Ecuador, but everything's good here and we'll see soon again. ❤️

/ Toinen osa vuoristorataahan on sittten se hiukset hulmuamaan ja hymyn naamalle saava alamäki. Rakastan tätä maata - jo nyt! - ja isäntäperheeni on tosi mukava, samoin kuin koko suku josta jo olen tavannut suurimman osan mutten vieläkään kaikkia (heitä on paljon!), rakastan näitä kaikkia hedelmiä, leipomoja ja ihania toreja täällä! Koen että minulla on vaikka kuinka paljon seikkailtavaa ja tutkittavaa täällä, ja samaan aikaan koen oloni jo tosi kotoisaksi. Odotan innolla pystyväni puhumaan espanjaa kunnolla ( jo nyt se on paljon helponpaa kuin 2 viikkoa sitten!). Kotikyläni on pieni mutta silti täynnä uutta, ja vaikkakin samalla kaikki uusi väsyttää tosi kovasti niin onhan se samalla aina jännittävää ja innostavaa. Odotan innolla vaikka mitä tulevia asioita ja juhlia, ja olen oppinut elämään hetkessä väittämättä enää niin paljoa siitä etten tiedä mitä parin tunnin päästä taas tapahtuu. Joka päivä opin jotain uutta; esim. toissapäivänä pesin pyykkiä täällä ekaa kertaa, nyt tiedän missä säilyttää tavaroitani huoneessani ja osaan löytää paikkani aamun avauksissa colegiossa. Haluisin että voisin näyttää ja ilmaista kaikille iten hienot maisemat täällä , esitellä tämän sydämellisen kulttuurin ja opastaa näillä eloisilla pienillä kujilla turisti-täytteisten kaupunkien takana. Toki kaipaan vaikka mitä ja vaikka ketä Suomesta ja kanssa Ecuadorin rajojen sisäpuolelta, mutta täällä on kaikki hyvin ja pian nähdään taas. ❤️ 

Love, Anna

FOLLOW WITH BLOGLOVIN